Thomas Brussigin romaani Am kürzeren Ende der Sonnenallee  (alkuperäinen saksankielinen julkaisu 2001, englanninnos 2023, kääntänyt Jonathan Franzen & Jenny Watson) on rakastettu kuvaus teiniporukan elämästä 1980-luvun Itä-Berliinissä. Kirjasta on tehty myös elokuva. Kirja on herättänyt myös kiistelyä, sillä sen tyylilaji on lennokas huumori. Onko oikein vääntää huumoria Berliinin jakamisesta, Stasista ja rajalle ammutuista ihmisistä? Mielestäni on. Itäblokin sosialistisissa valtioissa oli muutenkin tapana heittää aikaa mustanpuhuvaakin herjaa arjesta sosialistisessa ihannevaltiossa.

Romaanin keskiössä on teini-ikäisten poikien poppoo. Kaikki ovat rakastuneita samaan tyttöön, ihmeellisen kauniiseen Miriamiin. Päähenkilö on Micha, jolla on värikäs perhe. Romaanissa seurataan useita arkisia tarinalinjoja: yksi pojista jahtaa Itä-Berliinistä Rollareiden uusinta albumia, yksi alkaa seurustella itseään vanhemman, filosofiaa harrastavan naisen kanssa. Pojat joutuvat kepposistaan tilille koulussa, varsinkin silloin kun ne pilkkaavat Leniniä.

Romaani on todella hauska, mutta osittain myös vanhentunut, lähinnä sen suhteen, miten tyttöjä kuvataan. Miriam on pelkkä kohde ja hänen ystävätärtään, pilkkanimeltään  Kranaatti (tytön kasvot näyttävät siltä, että niihin on lentänyt kranaatin sirpaleita) kuvataan ikävästi. Toisaalta kaikki romaanin henkilöt ovat aika yksioikoisia ja karikatyyrimäisiä. Am kürzeren Ende der Sonnenallee ei ole kauhean syvällinen, mutta satiirissaan romaani on oikein nokkela.

Kumma, ettei tätä romaania ole suomennettu. Uskoisin sen uppoavan suomalaisiin kuin veitsi voihin.