”Ihmiset ovat olleen kaikkina aikoina samanlaisia”, tavataan sanoa. Tämä ei mielestäni pidä lainkaan paikkaansa. Tietysti ihmiset ovat aina halunneet vatsan täyteen ja nukkua, mutta monessa asiassa ihmiset ovat entisaikoina olleet hyvin erilaisia kuin omana aikanamme. Kun kirjoittaa fiktiota menneistä ajoista yksi iso haaste on suhtautuminen seksuaalisuuteen. Luin taannoin Rachel Fergusonin romaanin Alas, Poor Lady (1937), joka kuvaa viktoriaanisen ajan kasvatusta ja sen vaikutuksia naisten elämään. Romaani alkaa kuvauksella nuoresta äidistä, jolla ei ennen naimisiinmenoa ollut yhtään mitään tietoa sukupuolielämästä, raskaudesta ja synnytyksestä. Nykyihmisen on hyvin vaikea kuvitella, millaisena järkytyksenä avioelämän lihallinen puoli on tullut tietämättömälle morsiolle.

Nykynäkökulmasta eräs hämmentävimmistä asioista on suhtautuminen itsetyydytykseen eli onaniaan tai itsesaastutukseen. Lääketieteen ammattilaiset tosissaan uskoivat, että omiin sukuelimiin kajoaminen aiheuttaa lukemattomia sairauksia. Pikkulapsilla sen uskottiin johtavan väjäämättä heikkomielisyyteen, ja aikuisillakin onania saattoi viedä järjen tyystin niin että ihminen päätyi lopulta hourujenhoitolaan. Vanhasta lääketieteellisestä opuksesta luin potilaskuvauksen nuoresta naisesta, joka oli yhtäkkiä halvaantunut ja jäänyt vuoteeseen makaamaan. Selvisi, että tyttöparka oli sortunut onaniaan ja jäänyt (kirjaimellisesti) kauhusta kankeana vällyjen alle odottamaan hulluuden alkamista. Ystävällinen tohtori selitti, että yksi kerta ei vielä tehnyt mielipuoleksi ja tyttö koki ihmeparantumisen.

Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on ollut vähintään yhtä hysteeristä, tosin onaniasta ei sentään joutunut rangaistuslaitokseen (ainakaan länsimaissa). Viime aikoina olen lukenut paljon 1800- ja 1900-lukujen taitteen kirjallisuutta aiheesta. Homoseksuaalisuudesta kirjoitettiin varsinkin Saksassa ja Itävallassa. Berliinissä toimi ennen toista maailmansotaa seksuaalisuuden tutkimuslaitos Institut für Sexualwissenschaft, jonka perustaja Magnus Hirschfeld julkaisi paljon alan kirjallisuutta. Natsit sulkivat laitoksen päästyään valtaan ja ryhtyivät tarmokkaasti vainoamaan homoja. Englantilais-ranskalainen Havelock Ellis julkaisi ensimmäisen homoseksuaalisuutta käsittelevän lääketieteellisen kirjan vuonna 1897. Teos ilmestyi alunperin saksaksi.
 
Nykynäkökulmasta ehkä yllättää, että kaikki näistä asiantuntijoista eivät suinkaan tuominneet homoseksuaalisuutta täysin. Osa teorioista on hieman hämmentäviä, kuten se, että homoseksuaalisuus johtuisi ruumiin erityispiirteistä. Lesboilla on esimerkiksi valju naamataulu, mutta vartalon muodot voivat olla hyvinkin naiselliset. Lisäksi heidän kurkunpäänsä on kookas. Kurkunpään korostaminen tuntuu melkein koomiselta, kun miettii, miten miehet taidemaalareista runoilijoihin ovat kautta vuosisatojen palvoneet kauniita naisten kauloja.
 
Oman aikamme lukijasta tuntuu tietysti surkuhupaisalta, että varma todiste lesboudesta on se, että nainen käyttää miesten vaatteita. Samoin ”miehiset” harrastukset kuten metsällä käyminen ja rakentelu ovat merkki lesboudesta. Yksi kirjoittaja jopa arveli sivulauseessa, että jos nainen ei pidä koruompelusta ja muista käsitöistä, hän on lesbo.
 
Hämmentävää on ylipäätään se, miten railakkaasti teoksissa sekoittuu ihan järkevä lääketieteellinen aineisto ja täydellinen hölynpöly. Aikakauden ”psykoseksuaalisissa” tutkielmissa käytetään ”todisteina” todella paljon kaunokirjallisuutta antiikin ajoista lähtien. Kun luin piiskaamisesta (flagellomania on muuten yleistä eritoten Brittein saarilla), teoksissa siteerattiin laajasti oman aikansa pulp-kirjallisuutta, joka mukamas todistaa, että tyttökouluissa on ollut pilvin pimein opettajattaria ja nunnia, jotka ovat himosta sekopäisinä piiskanneet teinityttöjä. Olen lukenut aika paljon 1800-luvun eroottista kirjallisuutta ja teokset on kyllä useimmiten kirjoitettu kieli poskessa. Tuntuu oudolta, että tohtorisedät ovat ottaneet kaiken todesta.
 
Välillä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa: eräässä potilaskertomuksessa kerrottiin nuoresta neidistä, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, että lesboilu on väärin – itse asiassa hän ei suostunut uskomaan, kun tämä hänelle kerrottiin. Paremmissa piireissä tyttäriä yritettiin suojella kaikelta seksuaalisuuteen liittyvältä tiedolta, joten voi kuvitella, että kyseistä nuorta naista on korkeintaan varoitettu viettelevistä miehistä.
 
Vanhoissa seksuaalisuutta käsittelevissä kirjoissa huvittaa myös se, että kaikista mahdollisista seksiasennoista, mieltymyksistä ja fetisseistä käytetään latinankielisiä termejä. Tohtoreiden oli siis turvallista tutustua vaikka millaisiin ”perversioihin”, mutta muut olisivat voineet käyttää tietoja vääriin tarkoituksiin!