Jokin aika sitten eräs kirjallisuuspuhelmaa* pitävä toimittaja kyseli Instagramissa, millaisten kirjojen lukemista lukijat nolostelevat. Itse olen aina nolostellut kevyemmän kirjallisuuden lukemista. Kevyt kirjallisuus on vähän niin kuin sipsit – mieluiten syön kunnon ruokaa, mutta joskus on kiva syödä sipsejä. Ongelma on, etten oikeastaan pidä kevyestä kirjallisuudesta, toisin sanoen 99,9% siitä on sellaista, joka turhauttaa tavalla tai toisella. Poikkeuksia ovat esimerkiksi Marian Keyes ja Liane Moriarty. Molemmat osaavat käsitellä vakavia teemoja viihdekirjallisuuden kehyksessä.

Viime aikoina kirjallisia sipsejäni ovat olleet kartanomysteerit. Näitä teoksia ilmestyy englanninkielisillä markkinoilla ällistyttäviä määriä ja kirjat ovat melko samanlaisia. Tapahtuma-aika on 1800-luku, nuori nainen lähtee kotiopettajattareksi tai lastenhoitajaksi syrjäiseen kartanoon, jossa tapahtuu jotakin outoa. Kannetkin ovat samanlaisia. Ikävä kyllä valtaosa kartanomysteereistä ei onnistu hyödyntämään genren tarjoamia mahdollisuuksia. Kirjailija ei osaa luoda tunnelmaa, jännitys jää puolitiehen ja mysteerin ratkaisu on lattea.

Paras genren edustaja, Sarah Watersin Little Stranger (Vieras kartanossa, suom. Helene Bützow, Tammi) ilmestyi jo 2009. Viime aikaisista teoksista olen pitänyt eniten Stacey Hallsin romaanista Mrs. England. Viimeksi kuuntelin Katie Lumsdenin romaanin The Secrets of Hartwood Hall, jossa oli piristävää sateenkaariulottuvuus. Nykyajan kartanoromaanit kuitenkin jäävät jotenkin laimeiksi. Esimerkiksi Anne Brontën The Tenant of Wildfell Hall (1848) on ihan eri maata niin tunnelmassa, ihmiskuvauksessa kuin syvyydessä. Myös romaanin rakenne näkökulmavaihteluineen ja kirjeineen on kiehtova.

Selvästi kartanomysteerit ovat myyvää kamaa ja mikäs siinä. Olen kuitenkin ruvennut miettimään, kirjoittaako kukaan enää realistisesti viktoriaanisesta aikakaudesta. Bridgerton-sarjaa en ole katsonut, koska minua kiinnostaa enemmän se, millaista elämä oli oikeasti 1800-luvulla. Historiallisten aikakausien vääntäminen nykyihmistä miellyttäväksi on häiritsevää. Näiden viihdekirjojen ja -sarjojen henkilöhahmot käyttäytyvät aina aivan liian modernisti. Se turhauttaa. Jos haluan katsella draamaa, jossa käyttäydytään kuten nykyaikana, katson nykyaikaan sijoittuvia sarjoja.

Otinkin uudelleen lukuun yhden lempiromaaneistani, Edith Whartonin teoksen The House of Mirth (1905). Se todellakin tuntuu kunnolliselta aterialta nykyajan kartanohömpän jälkeen.

(*puhelma = podcast)

 

Mysteeri kartanossa

 BLOGI 16.4.2024